Suuri kaalihuijaus

Jonotin Tommi Uschanovin Suurta Kaalihuijausta pitkään kirjaston varauslistalla. Muistan selailleeni sitä Akateemisen tietokirjaosastolla viime joulun aikoihin ja miettineeni, että tästä pitäisin. Teos lupaa veikeitä esimerkkejä siitä, miten hatarin tiedoin, lähinnä siis fiilispohjalta tai luullen tietävänsä, ihmiset esimerkiksi äänestävät.

















Tietämättömyys huolestuttaa - miten ihmeessä yhteiskuntamme pysyy pystyssä, kun suurin osa meistä on niin pihalla? Uschanov ei kuitenkaan moralisoi tietämättömyytta. Kirja on toteava, sisältää sopivasti lähdeviitteitä, mutta hihittelee silti hieman. Sopivan kevyt tietokirja makuuni. Näkökulma on kansainvälinen ja aikaperspektiivi antaa ehkä tärkeimmän oivalluksen: tietämättömyys ei suinkaan ole kasvussa, vaikka siltä joskus tuntuukin.Olemme olleet suurinpiirtein yhtä tietoisia valitsemiemme päättäjien politiikasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Nuorisoa on siis (tässäkään tilanteessa) turha syyttää.

Niin, kirjan nimi viittaa eri muodoissa toistuvaan legendaan byrokratian mielettömyydestä, josta en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Samankaltaiset kiehtovat anekdootit rytmittivät kirjaa sopivasti.
  
Tommi Uschanov: Suuri Kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)

En tietoisesti suunnitellut mitään Erlend Loe-teemaa, kun lähdin viikoksi maalle. Sattui vaan, että nappasin Töölön kirjaston palautettujen hyllystä mukaani Naisen talloman (Johnny Kniga 2003; Tatt av kvinnen 1993) ja pari päivää myöhemmin, ystävän uuteen kotiin tutustuessa, hänen kirjahyllystään Muleumin (Johnny Kniga 2008; alkuperäisteos 2007).

Kirjojen alkuperäisversioiden ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta. Molemmissa päähenkilöt ovat nuoria. Tarkemmin ajateltuna kaikissa lukemissani Loen kirjoissa päähenkilöt ovat nippanappa täysi-ikäisiä. Ehkä siksi tykästyinkin Loeen niin palavasti kymmenen vuotta sitten: olin juuri sopivan ikäinen tunnistamaan itseni päähenkilöissä. 

 

Huvittavaa (ja hemmetin vaikeaa) tämä kirjojen kuvaaminen.

Supernaivi oli silloin todella kova juttu. Mitään sen mukanaan tuoman ihastuksen kaltaista tunnetta Loe ei enää saa aikaiseksi, mutta lukemisesta tulee kuitenkin sopivan kepeä, ironinen ja vähän kapinallinen olo.

Naisen tallomassa nuorukainen painii määräilevän tyttöystävän kanssa, ja Muleumissa Julie yrittää selvitä hänen perheensä kuoltua lento-onnettomuudessa. Kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole. Loemaiseen tyyliin kuuluu leipoa huvittavia tilanteita ja näkökulmia tarinan sekaan. Loe kyseenalaistaa käyttäytymistämme kieli poskessa niin parisuhteissa kuin perhetragedioissakin. Mikä on oikea tapa olla? Mitä on aikuisuus?

Asiat ovat oikeastaan todella hyvin

Kaunokirjallisen laiturilukemiston lisäksi tartuin kesäkuussa myös asiaan. Nälkäpalkalla (WSOY 2003, Nickel and Dimed: On (Not) Getting By in America 2001) kertoo Barbara Ehrenreichin sosiaalisesta kokeesta hypätä kirjoituskammiosta matalapalkkatyöhön: siivoamaan, tarjoilemaan ja tavarataloapulaiseksi.

Pikkasen sosiaalipornoon kallellaan oleva kertomuksen sisältö kiukutti ja kiehtoi, ja sai lopuksi nostamaan maljan suomalaiselle ay-liikkeelle.   Ravisteleva kirja siitä, miksi ahkeruus ja yrittäminen eivät riitä.

En ihan hetkeen valita työasioista. Tuli taas uutta mittakaavaa asioihin.

Lattariklassikko

Lukeminen ei suinkaan ole ollut tauolla viime kuukausina. Sen sijaan muu elämä iloineen ja velvollisuuksineen vei hetkellisesti mukanaan kaikki ylimääräiset kirjoitushalut ja kiinnostuksen blogimaailmaa kohtaan. Varastossa onkin nyt useampi teos, joka suorastaan huuta huomiota.

Talvella työkaverilta lainattu Gabriel García Márquesin Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY 1996, Cien años de soledad 1967) ihastutti kovasti ja kumosi ennakko-odotukseni lattarikirjallisuutta kohtaan. Olen lukenut todella vähän Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevia kirjailijoita, ja ne vähätkin, joihin olen tutustunut, ovat olleet makuuni liian rönsyileviä.

Tällä kertaa rönsyily ei kuitenkaan häirinnyt. Päinvastoin, kyseessä on kiehtovin lukemani kirja aikoihin! Kolumbialaisen Macondon kylän ja Buendíojen suvun tarina on mahtavaa ilottelua, jota lukiessa sai oikein hykerrellä järkyttäviä ja absurdeja käänteitä.

Kirjat vaihtoon

Törmäsin Uusi Musta-sivustolla kiinnostavan kirjanvaihtotapahtumaan lauantaina 21.5. Helsingissä. Tilaisuuden takansa ovat Ylen verkkomediat, viestintätoimisto Republic of Communications ja Nudge Helsinki. Kiinnostavinta on, että kirjojen kierrättäjiltä toivotaan kirjan oheen tarina siitä hetkestä tai elämäntilanteesta, jolloin kirja luettiin.

Lukukokemuksten kertominen ja niistä keskusteleminen ovat osasyy siihen miksi aluperin aloitin bloggaamisen, joten tarinoiden jakaminen kirjan välissä tai lehdillä ihastuttaa erityisesti.

Jos en itse olisi mökinrakentamisen velvoittamana kyseisenä viikonloppuna maaseudulla, niin kävisin ehdottomasti paikalla. Kiertoon joutavia kirjoja kyllä löytyy. Kannatan yleensäkin tällaista toimintaa, mutta tässä kohtaa heräsi ihmetys: miksi viestintätoimista on mukana? Onko tapahtuma osa Ylen verkkopalvelujen markkinointia, jolloin palveluntarjoja on valjastettu kanssatoimijaksi (todennäköistä) vai onko toimistolla jotain laajempaa kirjallisuuteen ja/tai kierrätykseen liittyvää veivausta meneillään (kiinnostavaa)? Entä Ylen rooli - ovatko kirjat ja kierrätys tänäpäivänä brändinrakennuksen aallonharjalla?

Lukemisen vaietut tunteet

Käykö teille koskaan niin, että tunnette syyllisyyttä, jos ette syty ystävän hehkuttamasta kirjasta? Koska kirjat ja niiden lainaaminen tulee yleensä puheeksi vain ihmisten kanssa, joita arvostan ja jotka tunnen melko hyvin, on sääli huomata ettei yhteysymmärrystä kirjojen suhteen synny. Hunter S. Thompson on mieheni kaikkien aikojen suosikkikirjailija, mutta en ole päässyt hänen teoksissaan pariakymmentä sivua pidemmälle ennen kuin fiilikseni tökkii ja se siitä tajunnanräjäyttävästä lukukokemuksesta sitten.

Hunterin karisma ei pure kirjallisessa muodossa

Syyllisyys saattaa olla liian rajoittava tunnemääritelmä. Kokemukseni mukaan kirjamakumieltymysten törmäyksiin liittyy myös häpeä: olenko jotenkin niin yksinkertainen etten vain ymmärrä kirjan syvyyttä tai sanomaa? Tätä kohtaan itse asiassa useinkin. Don DeLillo ja Peter Hoeg kuuluvat kirjoilijoihin, joista en vain ole saanut otetta vaikka läheiseni ovat niitä vuolaasti kehuneet. Hoegin Lumen taju tosin on viime aikoina tuijottanut minua syyttäen pokkarihyllystäni vaatien uutta yritystä.

Kuvaamani tunteet ovat huonojen kokemusten ääripäitä. Useimmiten en ota lukemista näin raskaasti. Saatan tuhahtaa tai naurahtaa. Voisin sinnitellä kirjan loppuun asti, mutta useimmiten vain jätän sen kesken.

Höttöä

Sekä pääsiäis- että vappuviikonloppu olivat niin kiireistä aikaa, että lukukokemuksesi sopi jokin kevyt ja helppo. Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli (Otava 2007) sopi pääsiäisenä tontinraivauspuuhista väsyneelle, samoin vappupäivän ei niin skarppiin olotilaan. Pitkästä aikaa nautin hötöstä lukuromaanista.

Pääsiäisviikonlopun kohokohta oli Sokkopelin sijaan vuoden ensimmäinen nuotiomakkara

Sokkopeli on sujuvasti kirjoitettu, mutta todella epäuskottava tarina sekavasta mytologiasta ja suomalaisesta arjesta. Se liikkuu dekkarin ja ihmissuhderomaanin välimaastossa, jossa tarinan hahmot ovat suurimmaksi osaksi elämää nähneitä aikuisia, mutta jäävät lapsellisen ja pinnallisen oloisiksi. Oli mielenkiintoista tutustua uuteen kotimaiseen kirjailijaan, tosin en ihan heti etsi uutta Hämeen-Anttilaa käsiini.

Pelataanko?

 Useimmat meistä käyvät palkkatöissä. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi työelämää näin suorasukaisesti pelikenttänä kuin Anu Järvensivu kirjassaan Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa? (Tampereen yliopisto 2010). Pelin henkeen kuuluu, että työnantajat ja työntekijät jatkuvasti vääntävät kättä ja ovat pakotettuja sopeutumaan muutoksiin eri selviytymisstrategioiden avulla.

 Järvensivun rakentaman asetelman mukana on sujuvaa seurata työelämässä viime vuosikymmeninä ilmenneitä muutoksia kuten hallinnollisten töiden kasautumista sukupuolinäkökulmasta tarkasteltuna, työnteon merkityksettömyyden kokemusten lisääntymistä tai palkkatyöläisten lisääntyneitä velvollisuuksia organisoida oma työnsä toisaalta kirouksena ja toisaalta voimaannuttavana kokemuksena. Järvensivun mielestä erot pomoportaan ja palkkatyöläisten välillä eivät suinkaan ole kaventuneet. Päinvastoin, työ on raakaa peliä, jossa voittajaa ei juhlita.

 Hugh MacLeodin työinhorealismia

Tämän viikkoisen postauksen kohteessa kaunokirjalliset ansiot väistyvät tiukan asian tieltä. Teos olisi vaatinut rankempaa toimittamista, sen verran raskaita lauserakenteita siinä iltalukemiseksi oli.

Pääsiäisviikonloppua!

Iloista pääsiäistä ja aurinkoista viikonloppua! Madame ja Monsieur lähtevät nyt maalle. Suurta odotusta on ilmassa ainakin pääsiäiskokoksi taipuvan vanhan vajan ja koiravanhuksen tapaamisen suhteen. Mukaan pakkasin uuden kirjallisen tuttavuuden: Virpi Hämeen-Anttila, hauska tutustua.

Kuva CardCow

Totta se on

Kyläily kannattaa. Ystävän kirjahyllyjen tutkimisesta voi seurata innostuneita kiljahduksia, niinkuin pari viikkoa sitten kun löysin Riikka Pulkkisen uusimman tunnelmallisen kodin kirjahyllystä. Saisin jonottaa tätä kirjastosta vielä pitkään, sillä yli viisi sataa lukijaa menisi edelleni  ilman ystävän lainaa.

Tapoihini kuuluu muutenkin tuttavien kirjahyllyjen syynääminen, mahdolliset lainauskuviot mielessä. Puhumattakaan potentiaalisten kumppanien kokemista kirjaratsioista, jolloin tosin kyse on ollut omasta tavastani pyrkiä kurkistamaan hyllyn omistajan pään sisään. Nykyinen selvisi ratsiasta kunnialla, ja on muuten meistä kahdesta se vakavamman luokan hamsteri.

 

Herkullinen Totta

Palataan Pulkkiseen. Totta (Otava 2010) on upea teos. Se kertoo niin hullusta kuin maltillisesta rakkaudesta, perhesiteistä sekä sukupolvien välisistä kuiluista ja yhteyksistä. Päähenkilöt rakentuvat uskottaviksi hahmoiksi ja tarina pitää otteessaan. Ainoa hahmo, joka jäi minulle vieraaksi oli taitelijaisoisä Martti, jonka ympärillä kirjan naiset hyörivät. Mikä noissa todellisuutta pakenevissa taideauktoriteeteissa oikein vetoaa fiksuihin  naisiin?

Lämpimiä tunteita herättävänä mieleeni jäi äsken mainitun isoisän ja tyttärentytär Annan suhde. Poikkeuksena Martin romanttisiin suhteisiin, on suhde tyttärentyttäreen tasa-arvoinen, iätön ja huumorintäyteinen. Kuolemaa tekevän isoäidin inhorealistiset lohkaisut olivat järkytyksen jälkeen hillittömän hauskoja ja lohdullisia. Elsa ei hymistele tai vaikene, vaan tarttuu (viimein) rohkeasti vanhoihin kipukohtiin ja lähtee piknikille.

Tunteileva potilas

Flunssassa kärsin kaiken pärskimisen lisäksi maailmantuskaisesta ja ahdistustuneesta mielialasta, vähän kuin kovassa krapulassa. Näissä tunnelmissa Kazuo Ishiguron Never Let Me Go (Faber and Faber 2005) oli rankka lukukokemus. Luin surullista ihmisläheistä kerrontaa (jopa sanomaa) pala kurkussa, samaistuen vahvasti päähenkilöiden kasvukokemuksiin. En tosin epäile, etteikö myös selkeällä ja kauniilla kirjoitustyylillä olisi osuutta asiaan.

Viikon valinnat: Ishiguro ja nenäkannu

Juoni kuitenkin yllätti minut täysin. Olin tietoisesti välttänyt kirja-arvosteluja, enkä todellakaan osannut odottaa tätä dystopiaa ja vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulin, että "se nyt on semmoinen brittiläiseen sisäoppilaitosympäristöön tirkistävä kasvukertomus". Ja siitähän se lähtikin, mutta jatkui todella yllättäville poluille. Erityistä kunniaa annan jännittävyydestä. Ishiguro pihtasi ja kierteli, paljasti pieniä ja hämmentäviä palasia vain vähän kerrallaan. Myyty!

P.S. Tästä on tehty viime vuonna leffa. Onko kellään siitä kokemuksia?

Aina ei voi onnistua

Tällä kertaa kirjasta ei jäänyt käteen kuin ihan ookoo tarina. Loppupeleissä The Gravedigger's Daughter (Harper Perennial 2007) oli kai liian perinteinen makuuni. Päähenkilö Rebecca/Hazel on klassinen vaikeuksien kautta voittoon-hahmo, joka on ah niin viehättävä, mutta kaltoinkohdeltu ja varovainen kuin jänis ajovaloissa. Ja vaikka hän saavuttaakin tietystä näkökulmasta "voiton", niin silti hänen menneisyytensä vainoaa häntä. Haukotus.

Lukukokemuksena kirjassa oli mielenkiintoista kuitenkin vääntö juutalaisuudesta, taustan hämäryys ja salailu.  Oatesin tarinassa oli imua, mutta odotin koko ajan koukkua, jotain oikeasti yllättävää. Onneksi se tulikin ainakin jossain määrin esiin epilogissa. 

Oates on käsittääkseni hyvinkin arvostettu kirjailija länsimaissa, ja hieman mietityttää, mistä kaikki tohina hänen ympärillään johtuu? Kannattaisiko minun antaa Oatesille uusi mahdollisuus? Jos kyllä, niin mitä luen häneltä seuraavaksi? Tuotantomäärä ainakin on huikaiseva.

Uusia ja vanhoja tuttavuuksia Ianilta

Pitkän jonotuksen jälkeen sain tarttua Ian McEwanin uusimpaan eli Solariin (Jonathan Cape 2010). Päähenkilö, fyysikko Beard, huvittaa ja ärsyttää. Vanha limainen ukko, jonka tekemisiä ohjaa teini-ikäisen sukupuolivietti ja oman edun tavoittelu. Muut henkilöt ovat todella pienissä sivuosissa, statisteina Beardin tarinalle. Koukuttavaa luettavaa, enkä oikein osaa määritellä miksi. McEwan kirjoittaa härskisti olematta mauton. Tyylikäs ja ironinen tarina, jonka loppu sai minut hykertelemään ihastuksesta.

 

Myös Solarin päähenkilö on hajamielinen, ainakin triviaalien askareiden suhteen

Samalla kirjastokäynnillä nappasin mukaani myös herran aikaisemman Atonementin (Jonathan Cape 2001). Aloitin sen samana iltana kun sain Solarin loppuun ja luin pari ensimmäistä sivua. Kääntelin kirjaa käsissäni ja luin takakannen uudestaan, tarkemmin. Henkilöhahmojen nimet olivat liian tuttuja ja kertomus piirtyi mieleeni. Näin käy keskimäärin pari kertaa vuodessa; lainaan teoksen, jota en heti tunnista lukeneeni jo aikaisemmin. Tuli hölmö olo. Minähän pidin teoksesta ja hehkutin sitä silloin joskus sen luettuani. Liikaa lukemista viime vuosina? Kevään pehmentämä pää? Eikö McEwan olekaan se nero, joksi häntä tituleerataan? Uskottavimpana selityksenä pidän liian myöhään aloitettua blogiharrastusta. Bloggaamalla muistaa paremmin.

Eläköön kirjastojen maa!

Törmäsin tänään Tampereen yliopiston kirjakaupassa kiehtovaan teokseen: Mikko Lahtisen Kirjastojen maa (Vastapaino 2010) on luettava! Sain itseni ylipuhuttua enkä kävellyt se kainalossani kassalle, mutta pistän tämän heti varaukseen ja jään odottamaan kotikirjaston kutsua sen noutamiseksi.

Lahtisen tuore tapaus lupaa avata kirjastojen historiaa ja keskustella näiden arvokkaiden laitosten yhteiskunnallisesta merkityksestä väritettynä vielä paikalliskirjastojen esittelyllä. 

                                                 Nykyisin Madame käy Töölön kirjastossa

Tämä on rakkaudentunnustus kirjastoille. Kirjastokäynteihin liittyy kuitenkin niin monia muistoja ja nostalgiankin kellastamia tärkeitä sattumuksia, että ne ansaitsevat oman postauksensa.

Mikä uhkaa maanteillä?

Taas lähti lapasesta. Nimittäin matkalla maalle poikkesin muka viattomana huoltoaseman yhteydessä olevaan Kirjapörssiin, jossa oli laari kukkuroillaan klassikoita. Venäläisiin klassikkoihin viime aikoina viehtyneenä (öhöm, tosin Idiootti vieläkin kesken) oli pakko saada Tolstoin Anna Karenina omaa hyllyä somistamaan.

Vakaa pyrkimykseni on välttää viimeiseen asti kirjahankintoja ja tukeutua pääkaupunkiseudun loistaviin kirjastopalveluihin. Kotona kun on niin paljon kirjoja, ettei tänne yksinkertaisesti mahdu enempää. Syytän tämänkertaisesta hairahduksesta  kevättä rinnassa ja hullua onnentunnetta liittyen tämän vuoden ensimmäiseen matkaan maalle. Kirjapörssi, ensi kerralla liidän tuhahtaen ohitsesi, suoraan kohti pullatiskiä.

Mene suoraan vankilaan

 Tartuin Hella Wuolijoen omaelämänkerralliseen teokseen Enkä ollut vanki (Tammi 1944) osittain varmaankin siksi, että sitä on rummutettu vasta ilmestyneen elokuvaversion vuoksi. Markkinointi ei ole purrut leffan osalta, mutta innosti tilaamaan Wuolijoen teoksen kirjaston kautta. Lisäksi kaipasin selvyyttä siihen, mikä tämä Hella on naisiaan. Tunnen hänen tarinaansa sen verran, että hän on taituri ainakin näytelmäkirjallisuuden, kielien ja politiikan saroilla. Lisäksi muistan, että hänet tuomittiin jatkosodan aikana vankilaan venäläisvakoojan piilottamisen vuoksi. Vaikken Erkin vuoksi kampanjaa vedäkään, niin muistiini on myös iskostunut hänen olevan Tuomiojan isoäiti.

                                                                                            Rouvan kuva täältä
Nämä lähtökohdat saivat kirjan kautta lisävivahteita Hellan humanismista ja omanarvontunnosta. Suhtautuminen muihin vankeihin oli humanismin lisäksi paikoitellen melko alentuvaakin. Vahvasti minuun kuitenkin vaikuttivat tarinat hänen kanssavankiensa kohtaloista. Suuri osa lusijoista on joko muille abortin tehneitä "sikiönlähdettäjiä" tai itse abortin läpikäyneitä vähävaraisia naisia. Hella ottaa vahvasti kantaa heidän asemansa puolesta ja paheksuu heille langetettuja rankkoja rangaistuksia. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna on käsittämätöntä, että naisia vainotaan heidän omaa ruumista koskevien vaikeiden valintojensa tähden maailman ollessa sodan keskellä muutenkin sirpaleina, osittain vaikuttaen aborttien "kysyntään" kotirintamalla. Wuolijoen vahva teksti toi tämän ristiriidan lähelle ja sai minutkin suutuksissani puhisemaan ja pari kyyneltä kihoamaan silmäkulmaani. Hella esittelee myös muita vankitarinoita, joissa perusteet pitkille vankeusrangaistukselle menevät yli nykyajan länsimaisen lukijan ymmärryksen.

Vankila-arkeen olin tutustunut jo vuoden alussa Harri Nykäsen ja Jouni Tervon Nokka. Kiven sisällä -teoksen (WSOY 2010) kautta. Katajanokan vankilan vaiheista kertova kirja oli joululahja alamaailman kuvauksista kiinnostuneelle miehelle, mutta tartuinkin siihen itse ensimmäisenä. Nämä kaksi lukukokemusta täydentävät  toisiaan, sillä Wuolijolelle on omistettu oma kappaleensa Nokassa. Jotta tämän kertainen postaus rönsyilisi vielä vähän, niin mainittakoon että kolmas vankilamaailmaan sijoittuva kertomus, jonka olen lähiaikoina lukenut on Susanna Alakosken synkkä Håpas du trifs bra i fengelset (Bonniers 2010; suom. Hyvää vangkilaa 2010).

Makujen muistot

Sain juuri päätökseen Muriel Barberyn esikoisteoksen Smaken (Sekwa förlag 2010, Une gourmandise 2000), joka on saanut kaiketi uutta nostetta kansainvälisesti Siilin eleganssin suursuosion myötä. Itsekin tilasin teoksen kirjastosta juuri Siilin eleganssin tuottaman viime syksyisen lukukokemuksen vuoksi. Odotin ja sain näppärää mutta syvällistä tekstiä sopivalla ranskalaista hienostelulla höystettynä. Tällä kertaa luin ruotsiksi, mutta teos löytyy myös tuoreena suomennoksena nimellä Kulinaristin kuolema. 

Ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä päähenkilö, vanha herra ruokakriitikko, muistelee tärkeimpiä makuelämyksiään etsien elämän suurempaa totuutta. Muistojen välissä esitetään hänen lähipiirinsä yleensä vähemmän mairittelevia kokemuksia itse herrasta. Näiden kertojien perusteella ruokakriitikko on ilkeä ja itsekäs, mutta en voi olla pitämättä hänestä hänen innostuneiden ja lämpimien ruokamuistojensa perusteella.

Kirja saa minutkin ajattelemaan aterioita ja makuja. Mitkä ovat vahvoja ruokamuistojani ja mihin ne liittyvät? Ainakin ne suklaacroissantit, jotka ostin vaihto-oppilasaikanani Ranskassa lähileipomon juuri avattua ja koko yön kestäneen tanssimaratonin jälkeen kuuluvat kohokohtiin. Tanssin ja valvomisen euforinen olotila tekivät mausta ja hetkestä ikimuistoisen. Yhdistän onnen tunteeseen myös keitetyt kananmunat aromisuolalla, jotka kuuluivat lapsuuden aamiaisiin isovanhempien luona ja pekonilla maustetut ohukaiset, joita söimme veneretkellä. Ja kunnon punaviinissä maistuu ystävyys.

Helmikuussa

Kotimaisia kirjablogien vasta lyhyen aikaa seurattuani olen jo huomannut tiettyjä toistuvia postaustapoja, ja otankin konkareista mallia. Kuukauden lukusaldon kirjaaminen toimii, kun kaikesta ei ehdi tai jaksa raapustaa pidempiä arviota tai jos tykkää ylipäätään listoista kuten minä.

- Fjodor Dostojevski (1868): Idiootti (kesken)
- Elisabeth Gilbert (2006): Eat, Pray, Love: Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
- Nicole Krauss (2005) : The History of Love
- Kirsi Piha (2008): Medicien naapurissa - Pieni kirja Italiasta
- Alan Weisman (2007): The World Without Us

Monipuolinen kattaus: kaunokirjallisuutta, viihdettä, tietokirja ja klassikko. Vahvimpana mielessä viimeiseksi loppunut Kraussin vaikuttava verkostorakennelma. Ja Idiotti, jonka hyväntahtoiseen ja nyhveröön ruhtinaaseen olen vaivihkaa ihastunut.

The History of Love

Hankin Nicole Kraussin hitin vuodelta 2005 käsiini Eevan suosituksesta. Kannatti viipyä sivuilla, talvinen iltapäivä kuluu ihastuneena hänen (myös kirja-aiheisia) postauksiaan selatessa.

 

Kuva täältä

Aluksi olin hermostua. Tarina poukkoili ja kertoja vaihtui liian usein, juuri kun luulin olevani kärryillä. Onneksi olin tällä kertaa kärsivällinen, sillä haikea tarina vaikutti vahvasti. Kuolema on kirjassa vahvassa roolissa. Huomasin eilen illalla herkistyneeni pohtimaan ihmiskohtaloita ns. kivi sydämellä ja sekoittavani ajautussoppaan myös oman lähipiirini vaiheita. Kuolema(t) johdattaa tarinaa eteenpäin, vaikka välillä luuleekin olevansa umpikujassa.Loppua kohden huomasin pohtivani kirjan mysteerejä jopa tiskatessani, ja loppumetreillä koin sen haikean tunteen, kun tietää hyvän loppuvan eikä millään tahtoisi päästää irti.

Lukeminen antaa unen

Viime aikoina olen nukahtanut klassikon ääreen. Sturenkadun antikvariaatista varta vasten haettu Dostojevskin Idiootti herättää monissa vastustusta. Venäläiset klassikot, haukotus. Unihan siitä tulee, mutta nukahdan aina kirja kädessäni. Etsin Idioottia mielessäni toinen tiiliskivi, Rikos ja Rangaistus, jonka luin pari vuotta sitten. Pidin sen mahtipontisesta ja koukeroisesta tyylistä suunnattomasti. Idiootti ei petä, vaan jatkaa samaan tyyliin.

 Kuva Les Livres Vivants

Henkilöhahmojen esittelyyn kannattaa kiinnittää huomiota, jotta nappaa kaikki heidän eri kutsumanimensä - niitä riittää. Tosin tarkkuudesta huolimatta jouduin usein hämmennyksiin. Vanhahtava kieli (suomenkielinen painos vuodelta 1965) ja vahvoja tunteita tulkitseva teksti hurmaavat. Elämä voisi olla polveilevia keskusteluja, intohimon ja hämmennyksen ripeää vaihtelua, perustelujen ristiriitaisuutta ja kohtaamisia, jotka alkavat vihamielisyydessä päättyen veljeyteen. Raskas draama yömyssynä pitää huolen siitä, ettei teosta ahmi kuin korkeintaan parin kappaleen vauhtia illassa.