Uusia ja vanhoja tuttavuuksia Ianilta

Pitkän jonotuksen jälkeen sain tarttua Ian McEwanin uusimpaan eli Solariin (Jonathan Cape 2010). Päähenkilö, fyysikko Beard, huvittaa ja ärsyttää. Vanha limainen ukko, jonka tekemisiä ohjaa teini-ikäisen sukupuolivietti ja oman edun tavoittelu. Muut henkilöt ovat todella pienissä sivuosissa, statisteina Beardin tarinalle. Koukuttavaa luettavaa, enkä oikein osaa määritellä miksi. McEwan kirjoittaa härskisti olematta mauton. Tyylikäs ja ironinen tarina, jonka loppu sai minut hykertelemään ihastuksesta.

 

Myös Solarin päähenkilö on hajamielinen, ainakin triviaalien askareiden suhteen

Samalla kirjastokäynnillä nappasin mukaani myös herran aikaisemman Atonementin (Jonathan Cape 2001). Aloitin sen samana iltana kun sain Solarin loppuun ja luin pari ensimmäistä sivua. Kääntelin kirjaa käsissäni ja luin takakannen uudestaan, tarkemmin. Henkilöhahmojen nimet olivat liian tuttuja ja kertomus piirtyi mieleeni. Näin käy keskimäärin pari kertaa vuodessa; lainaan teoksen, jota en heti tunnista lukeneeni jo aikaisemmin. Tuli hölmö olo. Minähän pidin teoksesta ja hehkutin sitä silloin joskus sen luettuani. Liikaa lukemista viime vuosina? Kevään pehmentämä pää? Eikö McEwan olekaan se nero, joksi häntä tituleerataan? Uskottavimpana selityksenä pidän liian myöhään aloitettua blogiharrastusta. Bloggaamalla muistaa paremmin.