Tunteileva potilas

Flunssassa kärsin kaiken pärskimisen lisäksi maailmantuskaisesta ja ahdistustuneesta mielialasta, vähän kuin kovassa krapulassa. Näissä tunnelmissa Kazuo Ishiguron Never Let Me Go (Faber and Faber 2005) oli rankka lukukokemus. Luin surullista ihmisläheistä kerrontaa (jopa sanomaa) pala kurkussa, samaistuen vahvasti päähenkilöiden kasvukokemuksiin. En tosin epäile, etteikö myös selkeällä ja kauniilla kirjoitustyylillä olisi osuutta asiaan.

Viikon valinnat: Ishiguro ja nenäkannu

Juoni kuitenkin yllätti minut täysin. Olin tietoisesti välttänyt kirja-arvosteluja, enkä todellakaan osannut odottaa tätä dystopiaa ja vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulin, että "se nyt on semmoinen brittiläiseen sisäoppilaitosympäristöön tirkistävä kasvukertomus". Ja siitähän se lähtikin, mutta jatkui todella yllättäville poluille. Erityistä kunniaa annan jännittävyydestä. Ishiguro pihtasi ja kierteli, paljasti pieniä ja hämmentäviä palasia vain vähän kerrallaan. Myyty!

P.S. Tästä on tehty viime vuonna leffa. Onko kellään siitä kokemuksia?