En tietoisesti suunnitellut mitään Erlend Loe-teemaa, kun lähdin viikoksi maalle. Sattui vaan, että nappasin Töölön kirjaston palautettujen hyllystä mukaani Naisen talloman (Johnny Kniga 2003; Tatt av kvinnen 1993) ja pari päivää myöhemmin, ystävän uuteen kotiin tutustuessa, hänen kirjahyllystään Muleumin (Johnny Kniga 2008; alkuperäisteos 2007).

Kirjojen alkuperäisversioiden ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta. Molemmissa päähenkilöt ovat nuoria. Tarkemmin ajateltuna kaikissa lukemissani Loen kirjoissa päähenkilöt ovat nippanappa täysi-ikäisiä. Ehkä siksi tykästyinkin Loeen niin palavasti kymmenen vuotta sitten: olin juuri sopivan ikäinen tunnistamaan itseni päähenkilöissä. 

 

Huvittavaa (ja hemmetin vaikeaa) tämä kirjojen kuvaaminen.

Supernaivi oli silloin todella kova juttu. Mitään sen mukanaan tuoman ihastuksen kaltaista tunnetta Loe ei enää saa aikaiseksi, mutta lukemisesta tulee kuitenkin sopivan kepeä, ironinen ja vähän kapinallinen olo.

Naisen tallomassa nuorukainen painii määräilevän tyttöystävän kanssa, ja Muleumissa Julie yrittää selvitä hänen perheensä kuoltua lento-onnettomuudessa. Kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole. Loemaiseen tyyliin kuuluu leipoa huvittavia tilanteita ja näkökulmia tarinan sekaan. Loe kyseenalaistaa käyttäytymistämme kieli poskessa niin parisuhteissa kuin perhetragedioissakin. Mikä on oikea tapa olla? Mitä on aikuisuus?

Asiat ovat oikeastaan todella hyvin

Kaunokirjallisen laiturilukemiston lisäksi tartuin kesäkuussa myös asiaan. Nälkäpalkalla (WSOY 2003, Nickel and Dimed: On (Not) Getting By in America 2001) kertoo Barbara Ehrenreichin sosiaalisesta kokeesta hypätä kirjoituskammiosta matalapalkkatyöhön: siivoamaan, tarjoilemaan ja tavarataloapulaiseksi.

Pikkasen sosiaalipornoon kallellaan oleva kertomuksen sisältö kiukutti ja kiehtoi, ja sai lopuksi nostamaan maljan suomalaiselle ay-liikkeelle.   Ravisteleva kirja siitä, miksi ahkeruus ja yrittäminen eivät riitä.

En ihan hetkeen valita työasioista. Tuli taas uutta mittakaavaa asioihin.

Lattariklassikko

Lukeminen ei suinkaan ole ollut tauolla viime kuukausina. Sen sijaan muu elämä iloineen ja velvollisuuksineen vei hetkellisesti mukanaan kaikki ylimääräiset kirjoitushalut ja kiinnostuksen blogimaailmaa kohtaan. Varastossa onkin nyt useampi teos, joka suorastaan huuta huomiota.

Talvella työkaverilta lainattu Gabriel García Márquesin Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY 1996, Cien años de soledad 1967) ihastutti kovasti ja kumosi ennakko-odotukseni lattarikirjallisuutta kohtaan. Olen lukenut todella vähän Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevia kirjailijoita, ja ne vähätkin, joihin olen tutustunut, ovat olleet makuuni liian rönsyileviä.

Tällä kertaa rönsyily ei kuitenkaan häirinnyt. Päinvastoin, kyseessä on kiehtovin lukemani kirja aikoihin! Kolumbialaisen Macondon kylän ja Buendíojen suvun tarina on mahtavaa ilottelua, jota lukiessa sai oikein hykerrellä järkyttäviä ja absurdeja käänteitä.