En tietoisesti suunnitellut mitään Erlend Loe-teemaa, kun lähdin viikoksi maalle. Sattui vaan, että nappasin Töölön kirjaston palautettujen hyllystä mukaani Naisen talloman (Johnny Kniga 2003; Tatt av kvinnen 1993) ja pari päivää myöhemmin, ystävän uuteen kotiin tutustuessa, hänen kirjahyllystään Muleumin (Johnny Kniga 2008; alkuperäisteos 2007).

Kirjojen alkuperäisversioiden ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta. Molemmissa päähenkilöt ovat nuoria. Tarkemmin ajateltuna kaikissa lukemissani Loen kirjoissa päähenkilöt ovat nippanappa täysi-ikäisiä. Ehkä siksi tykästyinkin Loeen niin palavasti kymmenen vuotta sitten: olin juuri sopivan ikäinen tunnistamaan itseni päähenkilöissä. 

 

Huvittavaa (ja hemmetin vaikeaa) tämä kirjojen kuvaaminen.

Supernaivi oli silloin todella kova juttu. Mitään sen mukanaan tuoman ihastuksen kaltaista tunnetta Loe ei enää saa aikaiseksi, mutta lukemisesta tulee kuitenkin sopivan kepeä, ironinen ja vähän kapinallinen olo.

Naisen tallomassa nuorukainen painii määräilevän tyttöystävän kanssa, ja Muleumissa Julie yrittää selvitä hänen perheensä kuoltua lento-onnettomuudessa. Kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole. Loemaiseen tyyliin kuuluu leipoa huvittavia tilanteita ja näkökulmia tarinan sekaan. Loe kyseenalaistaa käyttäytymistämme kieli poskessa niin parisuhteissa kuin perhetragedioissakin. Mikä on oikea tapa olla? Mitä on aikuisuus?