Suuri kaalihuijaus

Jonotin Tommi Uschanovin Suurta Kaalihuijausta pitkään kirjaston varauslistalla. Muistan selailleeni sitä Akateemisen tietokirjaosastolla viime joulun aikoihin ja miettineeni, että tästä pitäisin. Teos lupaa veikeitä esimerkkejä siitä, miten hatarin tiedoin, lähinnä siis fiilispohjalta tai luullen tietävänsä, ihmiset esimerkiksi äänestävät.

















Tietämättömyys huolestuttaa - miten ihmeessä yhteiskuntamme pysyy pystyssä, kun suurin osa meistä on niin pihalla? Uschanov ei kuitenkaan moralisoi tietämättömyytta. Kirja on toteava, sisältää sopivasti lähdeviitteitä, mutta hihittelee silti hieman. Sopivan kevyt tietokirja makuuni. Näkökulma on kansainvälinen ja aikaperspektiivi antaa ehkä tärkeimmän oivalluksen: tietämättömyys ei suinkaan ole kasvussa, vaikka siltä joskus tuntuukin.Olemme olleet suurinpiirtein yhtä tietoisia valitsemiemme päättäjien politiikasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Nuorisoa on siis (tässäkään tilanteessa) turha syyttää.

Niin, kirjan nimi viittaa eri muodoissa toistuvaan legendaan byrokratian mielettömyydestä, josta en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Samankaltaiset kiehtovat anekdootit rytmittivät kirjaa sopivasti.
  
Tommi Uschanov: Suuri Kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010)

En tietoisesti suunnitellut mitään Erlend Loe-teemaa, kun lähdin viikoksi maalle. Sattui vaan, että nappasin Töölön kirjaston palautettujen hyllystä mukaani Naisen talloman (Johnny Kniga 2003; Tatt av kvinnen 1993) ja pari päivää myöhemmin, ystävän uuteen kotiin tutustuessa, hänen kirjahyllystään Muleumin (Johnny Kniga 2008; alkuperäisteos 2007).

Kirjojen alkuperäisversioiden ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta. Molemmissa päähenkilöt ovat nuoria. Tarkemmin ajateltuna kaikissa lukemissani Loen kirjoissa päähenkilöt ovat nippanappa täysi-ikäisiä. Ehkä siksi tykästyinkin Loeen niin palavasti kymmenen vuotta sitten: olin juuri sopivan ikäinen tunnistamaan itseni päähenkilöissä. 

 

Huvittavaa (ja hemmetin vaikeaa) tämä kirjojen kuvaaminen.

Supernaivi oli silloin todella kova juttu. Mitään sen mukanaan tuoman ihastuksen kaltaista tunnetta Loe ei enää saa aikaiseksi, mutta lukemisesta tulee kuitenkin sopivan kepeä, ironinen ja vähän kapinallinen olo.

Naisen tallomassa nuorukainen painii määräilevän tyttöystävän kanssa, ja Muleumissa Julie yrittää selvitä hänen perheensä kuoltua lento-onnettomuudessa. Kuulostaa synkältä, mutta sitä se ei ole. Loemaiseen tyyliin kuuluu leipoa huvittavia tilanteita ja näkökulmia tarinan sekaan. Loe kyseenalaistaa käyttäytymistämme kieli poskessa niin parisuhteissa kuin perhetragedioissakin. Mikä on oikea tapa olla? Mitä on aikuisuus?

Asiat ovat oikeastaan todella hyvin

Kaunokirjallisen laiturilukemiston lisäksi tartuin kesäkuussa myös asiaan. Nälkäpalkalla (WSOY 2003, Nickel and Dimed: On (Not) Getting By in America 2001) kertoo Barbara Ehrenreichin sosiaalisesta kokeesta hypätä kirjoituskammiosta matalapalkkatyöhön: siivoamaan, tarjoilemaan ja tavarataloapulaiseksi.

Pikkasen sosiaalipornoon kallellaan oleva kertomuksen sisältö kiukutti ja kiehtoi, ja sai lopuksi nostamaan maljan suomalaiselle ay-liikkeelle.   Ravisteleva kirja siitä, miksi ahkeruus ja yrittäminen eivät riitä.

En ihan hetkeen valita työasioista. Tuli taas uutta mittakaavaa asioihin.

Lattariklassikko

Lukeminen ei suinkaan ole ollut tauolla viime kuukausina. Sen sijaan muu elämä iloineen ja velvollisuuksineen vei hetkellisesti mukanaan kaikki ylimääräiset kirjoitushalut ja kiinnostuksen blogimaailmaa kohtaan. Varastossa onkin nyt useampi teos, joka suorastaan huuta huomiota.

Talvella työkaverilta lainattu Gabriel García Márquesin Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY 1996, Cien años de soledad 1967) ihastutti kovasti ja kumosi ennakko-odotukseni lattarikirjallisuutta kohtaan. Olen lukenut todella vähän Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevia kirjailijoita, ja ne vähätkin, joihin olen tutustunut, ovat olleet makuuni liian rönsyileviä.

Tällä kertaa rönsyily ei kuitenkaan häirinnyt. Päinvastoin, kyseessä on kiehtovin lukemani kirja aikoihin! Kolumbialaisen Macondon kylän ja Buendíojen suvun tarina on mahtavaa ilottelua, jota lukiessa sai oikein hykerrellä järkyttäviä ja absurdeja käänteitä.

Kirjat vaihtoon

Törmäsin Uusi Musta-sivustolla kiinnostavan kirjanvaihtotapahtumaan lauantaina 21.5. Helsingissä. Tilaisuuden takansa ovat Ylen verkkomediat, viestintätoimisto Republic of Communications ja Nudge Helsinki. Kiinnostavinta on, että kirjojen kierrättäjiltä toivotaan kirjan oheen tarina siitä hetkestä tai elämäntilanteesta, jolloin kirja luettiin.

Lukukokemuksten kertominen ja niistä keskusteleminen ovat osasyy siihen miksi aluperin aloitin bloggaamisen, joten tarinoiden jakaminen kirjan välissä tai lehdillä ihastuttaa erityisesti.

Jos en itse olisi mökinrakentamisen velvoittamana kyseisenä viikonloppuna maaseudulla, niin kävisin ehdottomasti paikalla. Kiertoon joutavia kirjoja kyllä löytyy. Kannatan yleensäkin tällaista toimintaa, mutta tässä kohtaa heräsi ihmetys: miksi viestintätoimista on mukana? Onko tapahtuma osa Ylen verkkopalvelujen markkinointia, jolloin palveluntarjoja on valjastettu kanssatoimijaksi (todennäköistä) vai onko toimistolla jotain laajempaa kirjallisuuteen ja/tai kierrätykseen liittyvää veivausta meneillään (kiinnostavaa)? Entä Ylen rooli - ovatko kirjat ja kierrätys tänäpäivänä brändinrakennuksen aallonharjalla?

Lukemisen vaietut tunteet

Käykö teille koskaan niin, että tunnette syyllisyyttä, jos ette syty ystävän hehkuttamasta kirjasta? Koska kirjat ja niiden lainaaminen tulee yleensä puheeksi vain ihmisten kanssa, joita arvostan ja jotka tunnen melko hyvin, on sääli huomata ettei yhteysymmärrystä kirjojen suhteen synny. Hunter S. Thompson on mieheni kaikkien aikojen suosikkikirjailija, mutta en ole päässyt hänen teoksissaan pariakymmentä sivua pidemmälle ennen kuin fiilikseni tökkii ja se siitä tajunnanräjäyttävästä lukukokemuksesta sitten.

Hunterin karisma ei pure kirjallisessa muodossa

Syyllisyys saattaa olla liian rajoittava tunnemääritelmä. Kokemukseni mukaan kirjamakumieltymysten törmäyksiin liittyy myös häpeä: olenko jotenkin niin yksinkertainen etten vain ymmärrä kirjan syvyyttä tai sanomaa? Tätä kohtaan itse asiassa useinkin. Don DeLillo ja Peter Hoeg kuuluvat kirjoilijoihin, joista en vain ole saanut otetta vaikka läheiseni ovat niitä vuolaasti kehuneet. Hoegin Lumen taju tosin on viime aikoina tuijottanut minua syyttäen pokkarihyllystäni vaatien uutta yritystä.

Kuvaamani tunteet ovat huonojen kokemusten ääripäitä. Useimmiten en ota lukemista näin raskaasti. Saatan tuhahtaa tai naurahtaa. Voisin sinnitellä kirjan loppuun asti, mutta useimmiten vain jätän sen kesken.

Höttöä

Sekä pääsiäis- että vappuviikonloppu olivat niin kiireistä aikaa, että lukukokemuksesi sopi jokin kevyt ja helppo. Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli (Otava 2007) sopi pääsiäisenä tontinraivauspuuhista väsyneelle, samoin vappupäivän ei niin skarppiin olotilaan. Pitkästä aikaa nautin hötöstä lukuromaanista.

Pääsiäisviikonlopun kohokohta oli Sokkopelin sijaan vuoden ensimmäinen nuotiomakkara

Sokkopeli on sujuvasti kirjoitettu, mutta todella epäuskottava tarina sekavasta mytologiasta ja suomalaisesta arjesta. Se liikkuu dekkarin ja ihmissuhderomaanin välimaastossa, jossa tarinan hahmot ovat suurimmaksi osaksi elämää nähneitä aikuisia, mutta jäävät lapsellisen ja pinnallisen oloisiksi. Oli mielenkiintoista tutustua uuteen kotimaiseen kirjailijaan, tosin en ihan heti etsi uutta Hämeen-Anttilaa käsiini.