Pelataanko?

 Useimmat meistä käyvät palkkatöissä. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi työelämää näin suorasukaisesti pelikenttänä kuin Anu Järvensivu kirjassaan Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa? (Tampereen yliopisto 2010). Pelin henkeen kuuluu, että työnantajat ja työntekijät jatkuvasti vääntävät kättä ja ovat pakotettuja sopeutumaan muutoksiin eri selviytymisstrategioiden avulla.

 Järvensivun rakentaman asetelman mukana on sujuvaa seurata työelämässä viime vuosikymmeninä ilmenneitä muutoksia kuten hallinnollisten töiden kasautumista sukupuolinäkökulmasta tarkasteltuna, työnteon merkityksettömyyden kokemusten lisääntymistä tai palkkatyöläisten lisääntyneitä velvollisuuksia organisoida oma työnsä toisaalta kirouksena ja toisaalta voimaannuttavana kokemuksena. Järvensivun mielestä erot pomoportaan ja palkkatyöläisten välillä eivät suinkaan ole kaventuneet. Päinvastoin, työ on raakaa peliä, jossa voittajaa ei juhlita.

 Hugh MacLeodin työinhorealismia

Tämän viikkoisen postauksen kohteessa kaunokirjalliset ansiot väistyvät tiukan asian tieltä. Teos olisi vaatinut rankempaa toimittamista, sen verran raskaita lauserakenteita siinä iltalukemiseksi oli.

Pääsiäisviikonloppua!

Iloista pääsiäistä ja aurinkoista viikonloppua! Madame ja Monsieur lähtevät nyt maalle. Suurta odotusta on ilmassa ainakin pääsiäiskokoksi taipuvan vanhan vajan ja koiravanhuksen tapaamisen suhteen. Mukaan pakkasin uuden kirjallisen tuttavuuden: Virpi Hämeen-Anttila, hauska tutustua.

Kuva CardCow

Totta se on

Kyläily kannattaa. Ystävän kirjahyllyjen tutkimisesta voi seurata innostuneita kiljahduksia, niinkuin pari viikkoa sitten kun löysin Riikka Pulkkisen uusimman tunnelmallisen kodin kirjahyllystä. Saisin jonottaa tätä kirjastosta vielä pitkään, sillä yli viisi sataa lukijaa menisi edelleni  ilman ystävän lainaa.

Tapoihini kuuluu muutenkin tuttavien kirjahyllyjen syynääminen, mahdolliset lainauskuviot mielessä. Puhumattakaan potentiaalisten kumppanien kokemista kirjaratsioista, jolloin tosin kyse on ollut omasta tavastani pyrkiä kurkistamaan hyllyn omistajan pään sisään. Nykyinen selvisi ratsiasta kunnialla, ja on muuten meistä kahdesta se vakavamman luokan hamsteri.

 

Herkullinen Totta

Palataan Pulkkiseen. Totta (Otava 2010) on upea teos. Se kertoo niin hullusta kuin maltillisesta rakkaudesta, perhesiteistä sekä sukupolvien välisistä kuiluista ja yhteyksistä. Päähenkilöt rakentuvat uskottaviksi hahmoiksi ja tarina pitää otteessaan. Ainoa hahmo, joka jäi minulle vieraaksi oli taitelijaisoisä Martti, jonka ympärillä kirjan naiset hyörivät. Mikä noissa todellisuutta pakenevissa taideauktoriteeteissa oikein vetoaa fiksuihin  naisiin?

Lämpimiä tunteita herättävänä mieleeni jäi äsken mainitun isoisän ja tyttärentytär Annan suhde. Poikkeuksena Martin romanttisiin suhteisiin, on suhde tyttärentyttäreen tasa-arvoinen, iätön ja huumorintäyteinen. Kuolemaa tekevän isoäidin inhorealistiset lohkaisut olivat järkytyksen jälkeen hillittömän hauskoja ja lohdullisia. Elsa ei hymistele tai vaikene, vaan tarttuu (viimein) rohkeasti vanhoihin kipukohtiin ja lähtee piknikille.

Tunteileva potilas

Flunssassa kärsin kaiken pärskimisen lisäksi maailmantuskaisesta ja ahdistustuneesta mielialasta, vähän kuin kovassa krapulassa. Näissä tunnelmissa Kazuo Ishiguron Never Let Me Go (Faber and Faber 2005) oli rankka lukukokemus. Luin surullista ihmisläheistä kerrontaa (jopa sanomaa) pala kurkussa, samaistuen vahvasti päähenkilöiden kasvukokemuksiin. En tosin epäile, etteikö myös selkeällä ja kauniilla kirjoitustyylillä olisi osuutta asiaan.

Viikon valinnat: Ishiguro ja nenäkannu

Juoni kuitenkin yllätti minut täysin. Olin tietoisesti välttänyt kirja-arvosteluja, enkä todellakaan osannut odottaa tätä dystopiaa ja vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulin, että "se nyt on semmoinen brittiläiseen sisäoppilaitosympäristöön tirkistävä kasvukertomus". Ja siitähän se lähtikin, mutta jatkui todella yllättäville poluille. Erityistä kunniaa annan jännittävyydestä. Ishiguro pihtasi ja kierteli, paljasti pieniä ja hämmentäviä palasia vain vähän kerrallaan. Myyty!

P.S. Tästä on tehty viime vuonna leffa. Onko kellään siitä kokemuksia?

Aina ei voi onnistua

Tällä kertaa kirjasta ei jäänyt käteen kuin ihan ookoo tarina. Loppupeleissä The Gravedigger's Daughter (Harper Perennial 2007) oli kai liian perinteinen makuuni. Päähenkilö Rebecca/Hazel on klassinen vaikeuksien kautta voittoon-hahmo, joka on ah niin viehättävä, mutta kaltoinkohdeltu ja varovainen kuin jänis ajovaloissa. Ja vaikka hän saavuttaakin tietystä näkökulmasta "voiton", niin silti hänen menneisyytensä vainoaa häntä. Haukotus.

Lukukokemuksena kirjassa oli mielenkiintoista kuitenkin vääntö juutalaisuudesta, taustan hämäryys ja salailu.  Oatesin tarinassa oli imua, mutta odotin koko ajan koukkua, jotain oikeasti yllättävää. Onneksi se tulikin ainakin jossain määrin esiin epilogissa. 

Oates on käsittääkseni hyvinkin arvostettu kirjailija länsimaissa, ja hieman mietityttää, mistä kaikki tohina hänen ympärillään johtuu? Kannattaisiko minun antaa Oatesille uusi mahdollisuus? Jos kyllä, niin mitä luen häneltä seuraavaksi? Tuotantomäärä ainakin on huikaiseva.