Uusia ja vanhoja tuttavuuksia Ianilta

Pitkän jonotuksen jälkeen sain tarttua Ian McEwanin uusimpaan eli Solariin (Jonathan Cape 2010). Päähenkilö, fyysikko Beard, huvittaa ja ärsyttää. Vanha limainen ukko, jonka tekemisiä ohjaa teini-ikäisen sukupuolivietti ja oman edun tavoittelu. Muut henkilöt ovat todella pienissä sivuosissa, statisteina Beardin tarinalle. Koukuttavaa luettavaa, enkä oikein osaa määritellä miksi. McEwan kirjoittaa härskisti olematta mauton. Tyylikäs ja ironinen tarina, jonka loppu sai minut hykertelemään ihastuksesta.

 

Myös Solarin päähenkilö on hajamielinen, ainakin triviaalien askareiden suhteen

Samalla kirjastokäynnillä nappasin mukaani myös herran aikaisemman Atonementin (Jonathan Cape 2001). Aloitin sen samana iltana kun sain Solarin loppuun ja luin pari ensimmäistä sivua. Kääntelin kirjaa käsissäni ja luin takakannen uudestaan, tarkemmin. Henkilöhahmojen nimet olivat liian tuttuja ja kertomus piirtyi mieleeni. Näin käy keskimäärin pari kertaa vuodessa; lainaan teoksen, jota en heti tunnista lukeneeni jo aikaisemmin. Tuli hölmö olo. Minähän pidin teoksesta ja hehkutin sitä silloin joskus sen luettuani. Liikaa lukemista viime vuosina? Kevään pehmentämä pää? Eikö McEwan olekaan se nero, joksi häntä tituleerataan? Uskottavimpana selityksenä pidän liian myöhään aloitettua blogiharrastusta. Bloggaamalla muistaa paremmin.

Eläköön kirjastojen maa!

Törmäsin tänään Tampereen yliopiston kirjakaupassa kiehtovaan teokseen: Mikko Lahtisen Kirjastojen maa (Vastapaino 2010) on luettava! Sain itseni ylipuhuttua enkä kävellyt se kainalossani kassalle, mutta pistän tämän heti varaukseen ja jään odottamaan kotikirjaston kutsua sen noutamiseksi.

Lahtisen tuore tapaus lupaa avata kirjastojen historiaa ja keskustella näiden arvokkaiden laitosten yhteiskunnallisesta merkityksestä väritettynä vielä paikalliskirjastojen esittelyllä. 

                                                 Nykyisin Madame käy Töölön kirjastossa

Tämä on rakkaudentunnustus kirjastoille. Kirjastokäynteihin liittyy kuitenkin niin monia muistoja ja nostalgiankin kellastamia tärkeitä sattumuksia, että ne ansaitsevat oman postauksensa.

Mikä uhkaa maanteillä?

Taas lähti lapasesta. Nimittäin matkalla maalle poikkesin muka viattomana huoltoaseman yhteydessä olevaan Kirjapörssiin, jossa oli laari kukkuroillaan klassikoita. Venäläisiin klassikkoihin viime aikoina viehtyneenä (öhöm, tosin Idiootti vieläkin kesken) oli pakko saada Tolstoin Anna Karenina omaa hyllyä somistamaan.

Vakaa pyrkimykseni on välttää viimeiseen asti kirjahankintoja ja tukeutua pääkaupunkiseudun loistaviin kirjastopalveluihin. Kotona kun on niin paljon kirjoja, ettei tänne yksinkertaisesti mahdu enempää. Syytän tämänkertaisesta hairahduksesta  kevättä rinnassa ja hullua onnentunnetta liittyen tämän vuoden ensimmäiseen matkaan maalle. Kirjapörssi, ensi kerralla liidän tuhahtaen ohitsesi, suoraan kohti pullatiskiä.

Mene suoraan vankilaan

 Tartuin Hella Wuolijoen omaelämänkerralliseen teokseen Enkä ollut vanki (Tammi 1944) osittain varmaankin siksi, että sitä on rummutettu vasta ilmestyneen elokuvaversion vuoksi. Markkinointi ei ole purrut leffan osalta, mutta innosti tilaamaan Wuolijoen teoksen kirjaston kautta. Lisäksi kaipasin selvyyttä siihen, mikä tämä Hella on naisiaan. Tunnen hänen tarinaansa sen verran, että hän on taituri ainakin näytelmäkirjallisuuden, kielien ja politiikan saroilla. Lisäksi muistan, että hänet tuomittiin jatkosodan aikana vankilaan venäläisvakoojan piilottamisen vuoksi. Vaikken Erkin vuoksi kampanjaa vedäkään, niin muistiini on myös iskostunut hänen olevan Tuomiojan isoäiti.

                                                                                            Rouvan kuva täältä
Nämä lähtökohdat saivat kirjan kautta lisävivahteita Hellan humanismista ja omanarvontunnosta. Suhtautuminen muihin vankeihin oli humanismin lisäksi paikoitellen melko alentuvaakin. Vahvasti minuun kuitenkin vaikuttivat tarinat hänen kanssavankiensa kohtaloista. Suuri osa lusijoista on joko muille abortin tehneitä "sikiönlähdettäjiä" tai itse abortin läpikäyneitä vähävaraisia naisia. Hella ottaa vahvasti kantaa heidän asemansa puolesta ja paheksuu heille langetettuja rankkoja rangaistuksia. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna on käsittämätöntä, että naisia vainotaan heidän omaa ruumista koskevien vaikeiden valintojensa tähden maailman ollessa sodan keskellä muutenkin sirpaleina, osittain vaikuttaen aborttien "kysyntään" kotirintamalla. Wuolijoen vahva teksti toi tämän ristiriidan lähelle ja sai minutkin suutuksissani puhisemaan ja pari kyyneltä kihoamaan silmäkulmaani. Hella esittelee myös muita vankitarinoita, joissa perusteet pitkille vankeusrangaistukselle menevät yli nykyajan länsimaisen lukijan ymmärryksen.

Vankila-arkeen olin tutustunut jo vuoden alussa Harri Nykäsen ja Jouni Tervon Nokka. Kiven sisällä -teoksen (WSOY 2010) kautta. Katajanokan vankilan vaiheista kertova kirja oli joululahja alamaailman kuvauksista kiinnostuneelle miehelle, mutta tartuinkin siihen itse ensimmäisenä. Nämä kaksi lukukokemusta täydentävät  toisiaan, sillä Wuolijolelle on omistettu oma kappaleensa Nokassa. Jotta tämän kertainen postaus rönsyilisi vielä vähän, niin mainittakoon että kolmas vankilamaailmaan sijoittuva kertomus, jonka olen lähiaikoina lukenut on Susanna Alakosken synkkä Håpas du trifs bra i fengelset (Bonniers 2010; suom. Hyvää vangkilaa 2010).

Makujen muistot

Sain juuri päätökseen Muriel Barberyn esikoisteoksen Smaken (Sekwa förlag 2010, Une gourmandise 2000), joka on saanut kaiketi uutta nostetta kansainvälisesti Siilin eleganssin suursuosion myötä. Itsekin tilasin teoksen kirjastosta juuri Siilin eleganssin tuottaman viime syksyisen lukukokemuksen vuoksi. Odotin ja sain näppärää mutta syvällistä tekstiä sopivalla ranskalaista hienostelulla höystettynä. Tällä kertaa luin ruotsiksi, mutta teos löytyy myös tuoreena suomennoksena nimellä Kulinaristin kuolema. 

Ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä päähenkilö, vanha herra ruokakriitikko, muistelee tärkeimpiä makuelämyksiään etsien elämän suurempaa totuutta. Muistojen välissä esitetään hänen lähipiirinsä yleensä vähemmän mairittelevia kokemuksia itse herrasta. Näiden kertojien perusteella ruokakriitikko on ilkeä ja itsekäs, mutta en voi olla pitämättä hänestä hänen innostuneiden ja lämpimien ruokamuistojensa perusteella.

Kirja saa minutkin ajattelemaan aterioita ja makuja. Mitkä ovat vahvoja ruokamuistojani ja mihin ne liittyvät? Ainakin ne suklaacroissantit, jotka ostin vaihto-oppilasaikanani Ranskassa lähileipomon juuri avattua ja koko yön kestäneen tanssimaratonin jälkeen kuuluvat kohokohtiin. Tanssin ja valvomisen euforinen olotila tekivät mausta ja hetkestä ikimuistoisen. Yhdistän onnen tunteeseen myös keitetyt kananmunat aromisuolalla, jotka kuuluivat lapsuuden aamiaisiin isovanhempien luona ja pekonilla maustetut ohukaiset, joita söimme veneretkellä. Ja kunnon punaviinissä maistuu ystävyys.

Helmikuussa

Kotimaisia kirjablogien vasta lyhyen aikaa seurattuani olen jo huomannut tiettyjä toistuvia postaustapoja, ja otankin konkareista mallia. Kuukauden lukusaldon kirjaaminen toimii, kun kaikesta ei ehdi tai jaksa raapustaa pidempiä arviota tai jos tykkää ylipäätään listoista kuten minä.

- Fjodor Dostojevski (1868): Idiootti (kesken)
- Elisabeth Gilbert (2006): Eat, Pray, Love: Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
- Nicole Krauss (2005) : The History of Love
- Kirsi Piha (2008): Medicien naapurissa - Pieni kirja Italiasta
- Alan Weisman (2007): The World Without Us

Monipuolinen kattaus: kaunokirjallisuutta, viihdettä, tietokirja ja klassikko. Vahvimpana mielessä viimeiseksi loppunut Kraussin vaikuttava verkostorakennelma. Ja Idiotti, jonka hyväntahtoiseen ja nyhveröön ruhtinaaseen olen vaivihkaa ihastunut.